Matti Mikkolan esitys HYVAn vuosikokouksessa 2013 ja läksiäisluento Helsingin yliopistolla toukokussa 2013
Sosiaalisten oikeuksien menneisyys ja tulevaisuus
1. Sosiaalisten oikeuksien käsite
Tämän luennon aiheena ovat sosiaaliset oikeudet, niiden menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus Euroopassa ja Suomessa.
Käsittelen näitä oikeuksia siinä laajuudessa, miten niistä on säädetty Euroopan sosiaalisessa peruskirjassa ja Euroopan Unionin perusoikeuskirjassa, joiden soveltamisala kattaa: työlainsäädännön, terveydenhuollon, asumisen, sosiaaliset etuudet ja palvelut, tasa-arvon, muita heikommassa asemassa olevien väestöryhmien oikeudet ja koulutuksen.
YK:n piirissä näitä oikeuksia kutsutaan taloudellisiksi, sosiaalisiksi ja sivistyksellisiksi oikeuksiksi, lyhyesti TSS-oikeuksiksi. Norjassa sosiaalisia oikeuksia kutsutaan hyvinvointioikeuksiksi, millä korostetaan niiden keskeistä merkitystä niin kansalaisten hyvinvoinnille kuin koko yhteiskunnallekin.
Pisimmälle nämä oikeudet on kehitetty Pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa. Suomessa sosiaaliset oikeudet kattavat yli 20 % Suomen lainsäädännöstä ja yli 30 %:ia kansantuotteesta.
Sosiaaliset oikeudet ovat osa kehittyneiden yhteiskuntien toimintoja mutta samalla kiisteltyjä oikeuksia. Kysymykset tasa-arvosta ja yhdenvertaisista mahdollisuuksista, tulojen uudelleen jakamisesta, julkisista vai yksityisistä palveluista nostattavat edelleen poliittisia tunteita. – Järjestelmien laajuudesta johtuen keskityn tässä esityksessäni lähinnä näiden kontekstuaalisiin tekijöihin.
2. Eurooppalainen tiekartta
Moderni sosiaaliturva syntyi Saksassa vuonna 1881 silloisen Preussin hallituksen keisarillisella julistuksella, jolla luvattiin kattaa neljä nykyisestä yhdeksästä sosiaalisesta riskistä sosiaalivakuutuksen etuuksilla.
Tapaturmavakuutuksen kustansi työnantaja yksin. Muiden kolmen etuuden, sairausvakuutuksen, työkyvyttömyysvakuutuksen ja vanhuuseläkkeen maksajia oli kolme: työnantajat, työntekijät ja valtio vaihtelevin vastuuosuuksin. Etuuksien saamisen ehdot olivat suhteellisen ankarat, mm. yleinen eläkeikä oli 70 vuotta. – Niinpä Bismarckin Saksassa tämäkin jäähyväisesitelmä olisi jäänyt ennenaikaisena pitämättä.
Uuden sosiaaliturvan yhteiskunnalliset vaikutukset olivat mittavat: Saksan työntekijät saivat sosiaaliturvan ja Bismarck sai yhtenäisen kansakunnan ja maltillisen työväenliikkeen.
Saksan esimerkki ulottui huonosti Euroopan reuna-alueille mutta se veti mukanaan valtaosan Keski-Euroopan valtioista.
Olen kuvannut tässä kuviossa kahden viimeisen vuosisadan kehitystä pitkien syklien avulla ja nimennyt ne ideologisen dominanssin mukaisesti: liberalistiseksi valtioksi ja hyvinvointivaltioksi. Molempien rakentaminen kesti vuosikymmeniä, samoin murroskaudet syklien välissä, jotka ovat olleet rajuja.
Liberalistisen valtion synty vaati sarjan kansannousuja ja vallankumouksia. Siirtymistä hyvinvointivaltioon puolestaan edelsi kaksi koko mantereen kattanutta sotaa ja väliin jäänyt syvä talouslama vuosina 1929 – 1932, joka mursi sekä uskon liberalistiseen valtioon että markkinoiden itseään korjaavaan voimaan.
1930-luvulla liberalistisen ajattelun rinnalle nousi brittiläisen kansantaloustieteilijän, John Maynard Keynesin kehittämä talousteoria, joka korosti julkisen vallan keskeistä roolia taloudessa ja tuotannossa, etenkin talouden suhdannevaihtelujen tasaajana. Se nosti myös esiin tulonsiirtojen merkityksen taloudellisen kasvun moottorina.
F. D. Rooseveltin ohjelma New Deal, jonka turvin Yhdysvallat nousi lamasta, rakentui paljolti juuri Keynesin opeille. Euroopassakin taloutta elvytettiin mutta ei Keynesin oppien varassa vaan kolmen uuden ismin voimalla: fasismin, natsismin ja kommunismin.
Hyvinvointivaltion perusteesit loi William Beveridgen johtama komitea pommien runtelemassa Lontoossa vuonna 1942. Margaret Thatcherin varassa nousivat konservatiivien vastateesit uusliberalistisen yhteiskunnan puolesta vuonna 1979. Ja ensimmäisen ehdotuksen synteesiksi teki yhteiskuntatieteilijä Anthony Giddens vuonna 1998, hänkin jälleen britti.
Beveridgen teesi pommitetun maan ihmisille oli: jos sota voitetaan, ei kenenkään tarvitse enää kärsiä köyhyydestä. Hänen johtamansa komitean mietintöä jonotettiin valtion painatuskeskuksen oven takana aina 400 metriseksi venyneessä jonossa. Niin suuri oli odotus paremmasta huomisesta.
Suunnitelman lähtökohtana oli rohkaista kansalaisia niin rintamalla kuin kotirintamalla kestämään sodan ponnistukset mutta samalla se sisälsi ohjelman hyvinvointivaltion rakentamiseksi. Välittömänä tarkoituksena oli tehdä tilaa rintamalta palaaville miljoonille miehille siirtämällä siihen asti tuotannosta vastanneet nuoret ammattikouluihin, ikäihmiset ansioperusteiselle kansaneläkkeelle ja naiset kotiin synnyttämään lapsilisän turvin. – Beveridge sai risuja aikansa naisasialiikkeiltä mutta vastaanotettiin muutoin innostuneesti. Kun Churchill ei asialle oikein lämmennyt, hän sai jättää pääministerin paikkansa, niin sodan voittaja kuin olikin.
Vanhusväestö sekä sairaat ja vammaiset muodostivat valtaosan tuon ajan englannin köyhistä. Heitä varten luotiin kansaneläkejärjestelmä ja ilmaiset kansanterveyspalvelut. Lisätarve tuli Beveridgen ohjelman mukaan kattaa yksityisen vakuutuksen ja tarveharkintaisen toimeentulotuen avulla.
Thatcherin ohjelma sisälsi antiteesin hyvinvointivaltiolle: ”less government – more market”. Uusliberalististien tarkoituksena oli 1) yksityistää julkiset palvelut: sähköt, vedet, rautatiet, tiedonvälitys ja niiden mukana myös hoito- ja huolenpitopalvelut, 2) kerätä vähemmän veroja, 3) nitistää ammattiyhdistysliike, 4) jäädyttää palkankorotukset, 5) väistää työehtosopimusten sitova vaikutus ja säätää työehdoista työpaikkakohtaisesti, 6) vähentää sosiaalimaksuja ja samalla myös sosiaalietuuksia sekä 7) taata yrityksille isommat voitot. Politiikan oikeutuksena oli, että näin tarjotaan yrityksille parempi mahdollisuus investointeihin, mikä takaisi pitkässä juoksussa paremman työllisyyden Britanniassa.
Keynesiläiset olivat epäileviä: mitäpä jos voitot eivät menekään investointeihin, ja jos menevät, mitäpä jos niillä luodaan työvoimaa korvaavia automaatioita. Työllisyys ei välttämättä paranekaan!
Helmut Kohlin Saksa ei lämmennyt sosiaaliturvan leikkauksille. Sille oli tärkeintä yhtenäistää jaettu Saksa, missä keskeisenä keinoina toimivat julkiset investoinnit ja tuet yksityisille työtä luoville yrityksille sekä yhtäläisen sosiaaliturvan ulottaminen koskemaan viiden uuden tasavallan 17 miljoonaista väestöä. Jälleen kerran Saksaa yhtenäistettiin sosiaaliturvalla ja suurin panostuksin: lisäpanostus oli kolmannes Suomen kansantuotteesta joka vuosi marraskuuhun 1995. Vasta EU:n rahaunionin ehdot muuttivat Saksan suunnan.
Anthony Giddensin yritys synteesiksi, ”kolmas tie” lähti siitä, että etuuksia ei sinällään tule leikata mutta työn tekemiselle tulee antaa etusija. Lisäksi julkisille palveluille voidaan panna kunnon hinta ja palvelutuotantoa voidaan siirtää yksityisen sektorin tuottamaksi. – Tämän ottivat ensin ohjenuorakseen sosialidemokraattiset hallitukset (Tony Blair, Gerhard Schröder, Göran Persson ja Paavo Lipponen) ja niin tekivät myös niitä seuranneet keskusta-oikeistolaiset hallitukset. Tällä hetkellä monet eurooppalaiset maat toimivat hyvin samansuuntaisesti sopeuttaessaan sosiaaliturvaansa uuden taloudellisen ja poliittisen järjestelmän haasteisiin.
3. Suomen tie
Suomella ei ole ollut vahvaa identiteettiä kansallisen sosiaaliturvansa kehittämisessä. Asiat ovat kehittyneet myöhäsyntyisesti, hyppäyksittäin, usein suurten murrosten tai kriisien olosuhteissa ja kehitys on seurannut Ruotsin ja Euroopan Integraation viitoittamaa tietä.
Palveluspakosta, irtolaiseksi julistamisesta ja Siperiaan karkotuksista palvelusuhdetta karttavien maatyöläisten rangaistuksena, luovuttiin teollistumisen myötä ja vuoden 1879 elinkeinovapautuksen hengessä. Palkollissuhteet korvautuivat työsuhteilla ja vallesmannit ja poliisit lopettivat virka-avun antamisen isännille palvelusväen karattua koskien äärelle rakennettuihin tehtaisiin.
Tätä murrosta käsitteli ensimmäinen suomalainen sosiaalioikeuden väitöskirja, ”Irtolaisuus Suomen lain mukaan”, kirjoittajana apulaisprofessuuria tavoitteleva K. J. Ståhlberg vuonna 1893. Ilkka Taipale kustansi todellisena kulttuuritekona uusintapainoksen tuosta kirjasta 100 vuotta myöhemmin.
Bismarkin ohjelmasta kaikki Pohjoismaat ottivat lainsäädäntöönsä tapaturmavakuutuksen 1890-luvulla. Muu toteutui Suomessa vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Suomen työväestön keskeiset vaatimukset 8-tuntisesta työpäivästä ja työttömyysturvasta läpäisivät eduskunnan kansalaissodan alla tarkoituksena hillitä alkaneita levottomuuksia mutta valta oli tuolloin jo liukumassa pois poliittisilta johtajilta puna- ja valko-kaartille.
Kolmanteen työväestön keskeiseen vaatimukseen, oikeuteen neuvotella kollektiivisesti työehdoista, työnantajapuoli suostui tammikuussa 1940. Tämä Tammikuun kihlauksen nimellä annetulla lupauksella työmarkkinaosapuolet kannustivat yhteistuumin kansaa ja erityisesti entisten punakaartilaisten poikia taisteluun puna-armeijan vyöryä vastaan. ”Kihlaus” johti lähempään suhteeseen heti sotien jälkeen, kun laki työehtosopimuksista säädettiin ja osapuolet kävivät neuvottelemaan kollektiivisista työehdoista.
Liitto vakiintui vuoden 1968 tulopoliittisella kokonaisratkaisulla ja jatkui ilman suurempia rakoiluja neljä vuosikymmentä vuoteen 2007, jolloin työnantajapuoli otti uuden suunnan monien muiden Euroopan työnantajaliittojen tavoin.
Modernin sosiaaliturvan rakentaminen käynnistyi Suomessa, kun maa aloitti integroitumisen Eurooppaan solmimalla ns. Fin-Efta sopimuksen vuonna 1960. Kansainvälisen työjärjestön, ILOn 9 sosiaalisesta riskistä sosiaalivakuutuksen avulla katettiin ripeässä tahdissa 6 – 7 riskiä ja loput sosiaaliavustusten ja -palvelujen avulla Ruotsin mallin mukaisesti.
Etuuksien syntymistä ja niiden tasojen nousua kiirehdittiin kolmikantaisten tuporatkaisujen avulla, millä samalla jarrutettiin työvoiman hallitsematonta maastapakoa Ruotsin työmarkkinoille. Maa menetti Ruotsiin enimmillään 100.000 henkeä vuodessa, kaiken kaikkiaan 10 % työvoimastaan 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.
Suomalaisen hyvinvointivaltion instituutioiden rakentaminen ulottui kolmelle vuosikymmenelle: 1960, 1970 ja 1980-luvuille.
Valtaväestölle tarkoitetut 1960-luvulla luodut sosiaalivakuutusetuudet saivat subjektiivisten oikeuksien muodon ilman enempiä keskusteluja. Samalla strategialla käytiin torjumaan myös moderneja sosiaalisia riskejä 1970-luvulla: asumistuen, opintotuen, elatustuen ja sittemmin myös kotihoidon tuen, omaishoidon tuen ja muiden yleisten sosiaaliavustusten avulla
1970- ja 1980-luvuilla säädettiin moderneja julkisia palveluja koskevat lait lasten päivähoidosta, peruskoulusta, kansanterveysjärjestelmästä, lastensuojelusta, vammaishuollon palveluista ja mielenterveystyöstä. Niissä subjektiksi määrittyi asiakkaan sijasta kunta ja lain sitovien velvoitteiden sijasta ohjauskeinoksi omaksuttiin valtion finanssiohjaus, mihin liittyi laajamittainen norminpurku sekä keskusvirastojen ja lääninhallitusten valvonnan alasajo. Ideana oli, että kunnat saavat laajat valtuudet päättää omista toimistaan, joille valtio asettaa yleiset raamit suunnittelulakien avulla ja maksaa puolet kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen kuluista.
Itse pääsin osallistumaan sisäpiiriläisenä tähän valmisteluun 1980- luvulla ja 1990-luvun alussa ja pääsin kokemaan läheltä myös vuosien 1990-luvun alun leikkaukset.
Sosiaalipalvelujen osalta työsarkani oli valmistella norminpurkuun keskittyneelle valtavirtaiselle sääntelylle vaihtoehtoinen strategia siltä varalta, että heikoimmat eivät pääse sen avulla osalliseksi kehityksestä tai että valittu polku ei tuota toivottua tulosta. – Mallin tämän toisen strategian luomiseen sain Uppsalan yliopiston oikeushistorian professorilta, Mannerheim-tutkijalta Stig Jägerskiöld’iltä.
Tämä toinen, subjektiivisiin oikeuksiin perustuva sääntely koostui neljästä elementistä:
1) sääntelyn subjektina tuli olla asiakas tai palvelun käyttäjä, ei kunta,
2) lauseen prejudikaatti tuli kirjoittaa muotoon ”on oikeus”, joka ilmentää sitovuutta ilman poikkeuksia,
3) valitusoikeus lääninoikeuteen, nykyiseen hallinto-oikeuteen tulee olla rajoittamaton ja KHO’onkin päästäisiin intressi- tai prejudikaattidispensillä, miltä osin sain arvokasta tukea Pekka Hallbergilta ja
4) lopulta tuomioistuinten antamat päätökset olisivat tehokkaasti täytäntöön pantavissa niin, että myös kunta voi olla täytäntöönpanon kohteena ulosottolain 4 luvun mukaisesti.
Sosiaali- ja terveysministeriössä valmisteltiin subjektiiviset oikeudet lastensuojelunuorten, vaikeasti vammaisten ja mielenterveyspotilaiden oikeuksien suojaksi. Valtavirran mukaisesti lainsäädännössä päädyttiin kompromissiin: subjektina säilyi kunta mutta oikeudesta palveluun säädettiin sitovana velvoitteena, missä predikaatit kirjoitettiin lopulta eduskunnassa muotoon: ”on annettava”.
Strategia eteni ilman suurempia vaikeuksia lastensuojelun, vammaispalvelujen ja mielenterveyspotilaiden asumisen osalta mutta päivähoidon säätäminen 3 – 7–vuotiaiden lapsille ja heidän vanhemmilleen subjektiivisena oikeutena oli tervan juontia. Syksyllä 1990 finanssiohjaukseen perustunut valtavirtainen sääntely kuitenkin pysähtyi ja joulukuun 12 päivänä hallitus hyväksyi ratkaisevan esityksen päivähoitolain muuttamiseksi. Se oli virkamiesurani ehdottomasti dramaattisin esittely ja osin historiallinenkin, sillä siihen päättyi hyvinvointivaltion instituutioiden rakentaminen Suomessa siltä erää.
Päivähoitolain muutoksen jälkeen tahtipuikon otti päivähoidon osalta käteensä kollegani Urpo Kangas. Hän avusti väärin kohdellun helsinkiläisperheen oikeutta päivähoitopaikkaan kaupunkia vastaan. Perhe voitti ja sai lapselleen päivähoitopaikan ja Urpo nimitettiin vuoden äidiksi.
Sosiaaliturvan osuus Suomen vuotuisesta kansantuotteesta oli 1980-luvun lopulla runsas neljännes kansantuotteesta. Siitä puolet oli suoria tulonsiirtoja, toinen puoli sosiaali- ja terveys- ja työllisyyspalveluja. 2/3 etuuksista ja palveluista kohdentui ikäihmisille, muut jakoivat loput. Kun eläkejärjestelmät ovat nyt täysimääräisesti voimassaa, on tulonsiirtojen osuus kasvanut ja muu vastaavasti suhteellisesti supistunut.
Kansantuoteosuuksien kansainvälisessä vertailussa Suomi on ollut eurooppalaista keskitasoa. Suurin se on ollut Ruotsissa, Tanskassa ja Hollannissa, lähituntumassa läntisen Keski-Euroopan maat. Kolmannessa ryhmässä ovat olleet Suomi, Englanti ja Italia, seuraavassa muu Etelä-Eurooppa ja Itä ja häntänä Kaakkois-Eurooppa, Balkanin ja Mustan meren valtiot.
Hyvinvointivaltion rakentamisen ajan Suomi oli ikärakenteeltaan nuori, työikäisten määrä oli suuri ja työhön osallistumisen aste korkea. Vähinkin panoksin saatiin paljon aikaan. Suomessa etuuksien tasot eivät ole koskaan yltäneet muun Länsi-Euroopan tasolle mutta ne ovat kattaneet koko kansakunnan. Emme ole samanlainen kuin muut Pohjoismaat mutta perusrakenteet ja arvot ovat samansuuntaiset: kollektiivisesti säännellyt työmarkkinat, universaalit järjestelmät ja pitkälle kehittynyt tasa-arvo, jonka ovat mahdollistaneet modernit julkiset palvelut ja uusien yhteiskunnallisten riskien kohtaaminen silloin, kun ne ovat syntyneet.
Myös koulutusjärjestelmät ovat kattavat ja maksuttomat ja työntekijöiden osaaminen hyvää. Suomalaisen sosiaalipolitiikan vahvuutena on myös ollut ja on edelleen suhteellisen suuri sosiaalisten asuntojen varasto, joskin sen kohdentuminen on alati herättänyt kysymyksiä.
Suomi on ollut myös maa, joka täyttää kansainväliset sitoumuksensa. – Kun mittasin Euroopan sosiaalisia oikeuksia koskevaa kirjaani varten, miten Euroopan neuvoston jäsenmaat täyttävät järjestön määrittämien ihmisoikeuksien vaatimukset, kaikki vaatimukset täyttäviä maita ei ollutkaan. Kärjessä olivat vuoden 2007 tilanteessa Suomi, Ruotsi ja Norja, jotka täyttivät 2/3 kaikista 98 TSS-oikeudesta ja 2/3 fundamentaalisista sosiaalisista oikeuksista. Häntäpään maat eivät yltäneet edes 10 %:iin asetetuista vaatimuksista. Latvia, Moldova ja Albania eivät täyttäneet yhtään fundamentaalisten oikeuksien vaatimusta.
Sellainen on EU:n virkamiesten usein korostama yhteinen eurooppalainen arvopohja näiden sosiaalisten oikeuksien osalta mutta nehän eivät ole koskaan olleet ehtona EU:hun liittymiselle. Jos tasa-arvo ja yhteisvastuu olisivat merkittäviä jäsenyyden arvoja, Bulgaria ja Romania eivät olisi jäsenvaltioita ja Latvialta olisi pidätetty äänioikeus.
– – – – – –
1990-luvun lamasta lähtien Suomi on toiminut toisin kuin muut Pohjoismaat niin uusien panosten kuin leikkaustenkin suhteen. Viimeksi mainittujen osalta suurin ero koskee terveyspalveluja.
Laman välittömillä leikkauksilla Suomi otti rajun suunnan julkisten terveyspalvelujen supistamiseksi. Julkisen terveydenhuollon kansantuoteosuus romahti nopeasti kuudesta prosenttiyksiköstä neljään. Tällä synnytettiin muista Pohjoismaista selvästi poikkeava kansalaisten eriarvoisuus terveyspalvelujen saajina. Kansa jaettiin kolmeen osaan:
1) niihin, joilla on varaa maksaa ja jotka hankkivat palvelunsa yksityisen terveydenhuollon piiristä ilman odotusaikoja ja saavat maksusta kelakorvauksen;
2) niihin 1,7 miljoonaan työlliseen, jotka saavat perusterveydenhuollon palvelunsa yksityisiltä työterveysasemilta jonottamatta ja ilmaiseksi työnantajan ja valtion rahoittamina; ja
3) siihen lasten, vammaisten henkilöjen, työttömien, maahanmuuttajien ja ikäihmisten muodostamaan valtaväestöön, jotka jonottavat palveluja pitempään kuin muualla Euroopassa ja jotka saattavat joutua hoidostaan myös maksamaan.
Yhtälailla poikkeuksellinen on ollut nuorten julkisten palvelujen kehitys. Myös niitä supistettiin rajusti erityisesti kevään 1993 leikkauksilla, jotka johtivat koulun oppilaskerhojen lakkauttamisiin, oppilashuollon kehityksen jäädyttämiseen, erityisopetuksen karsimiseen ja nuorisohuollon kriisiytymiseen, kun tarvittavat perheneuvolat ja nuorten psykiatriset palvelut jäivät ilman tarvittavaa panostusta.
Seurauksena on ollut, että palvelujärjestelmän viimeinen reppu, lastensuojelu on saanut kantaakseen pääosan näistä ennalta ehkäisevien toimien leikkauksista. Lastensuojelun piirissä on 80.000 lasta. Pääosa lasten huostaanotoista kohdistuu murrosikäisiin nuoriin. Jokaisella luokalla on keskimäärin kaksi lastensuojelun piirissä olevaa lasta tai nuorta. Kustannukset ovat lähellä lukion kustannuksia. – Luulisi lopulta VM:n sektorivirkamiestenkin ymmärtävän, että nämä leikkaukset eivät ole tuottaneet säästöjä vaan lisää kuluja ja johtaneet nuorten yhteisöllisten palvelujen halvaantumiseen.
4. Tulevaisuus
Hyvät kuulujat! – Tulevaisuuden ennustaminen keskellä syvintä murrosta ei ole helppoa.
Filosofi Pekka Himanen ja sosiologi Manuel Castells hahmottivat vuosia sitten hyvän kehäksi sen, että jokaisen ihmisen kapasiteetti on käytössä yhteisen hyvän rakentamiseen. Tätä heti tarjosivat tieviitaksi Suomelle ja Euroopalle. Nyt murroksen keskellä he ovat viitoittamassa tietä arvokkaaseen elämään.
Jonotetaanko joulukuussa ilmestyvää raporttia korttelin mittaisessa jonossa, kuten Lontoossa jonotettiin Beveridgen raporttia edellisen murroksen aikana vuonna 1942. Tuskinpa, sillä aikamme eurooppalainen valtavirta, media siihen mukaan lukien on sidottu vahvasti ajatukseen, että tulevaisuuteen tulee valmistautua säästämällä julkisia menoja. Valtavirta ei kuuntele hyvän kehän tai arvokkaan elämän filosofia vaan mieluummin tervaa filosofin. – Saattaisi kuitenkin kannattaa kuunnella, sillä hyvä neuvo voi olla jopa rahassa mitattuna miljardien arvoinen järjestelmässä, jonka vuotuinen liikevaihto on kymmeniä miljardeja..
Viimeisin poliittinen taikasana on dynaaminen vaikutus: kun yritysten voittoja verotetaan vähemmän, niille jää enemmän rahaa viivan alle, ne ryhtyvät investoimaan ja työllisyys kohenee. Tuttu palanen Thatcherin ohjelmasta, joka on avoin aiemmille epäilyille: menevätkö voitot investointeihin ja jos menevät, lisääntyvätkö työpaikat vai korvautuuko työ automaatioilla tai jäävät vain syntymättä.
Kun Juhana Vartiainen esitti jokin aika sitten, että työvoiman tarjonta ratkaisee, hän nostatti luottamusta siihen, että markkinat korjaavat virheensä. Näin voi ollakin pitkässä juoksussa mutta politiikan ohjenuorana se tuottaa laajaa kärsimystä ja edellyttää ammattiyhdistysten ajamista nurkkaan. Tähän tarvittaisiin rautarouvaa tai luunkovaa miestä.
Vaihtoehtona edelliselle aikamme uuskeynesiläiset ovat lähteneet Beveridgen tavoin perusteesistä, että tuloerojen tasoittaminen ja tulonsiirrot edistävät kasvua. Niiden leikkaaminen puolestaan heikentäisi sitä. Ja sitten tulevat vielä krugmanilaiset ja muut, jotka sanovat, että julkisen vallan tehtävänä on elvyttää lamataloutta eikä lisätä ihmisten tuskaa eikä vaikeuksia, joihin Kreikka, Espanja ja muut vaikeuksiin joutuneet maat ja niiden kansalaiset on ajettu.
Tuskan tuottamisesta meillä on kokemus omasta maastamme 1990-luvulta: kovat leikkaukset, puoli miljoonaa työtöntä, 60.000 oman asuntonsa menettänyttä ja toistakymmentä tuhatta pantti- ja takausvelkaista ulosmittausten kierteeseen vuosiksi jopa vuosikymmeniksi, jotta pankit pelastuisivat. – Tästä on täytynyt oppia ainakin se, että Siperia ei opeta.
– – – – – – –
Sain joulukuun 17 päivänä 2002 mahdollisuuden pitää Venäjän Duman alahuoneen laajennetussa istunnossa esityksen siitä, mikä voisi olla Venäjän ja muun Euroopan yhteinen sosiaalisten oikeuksien nimittäjä 2010-luvulla.
Se pani minut jakamaan sosiaaliset ihmisoikeudet kahtia hyvinvointiin liittyviin kollektiivisiin oikeuksiin ja jokaista yksilöä suojaaviin fundamentaalisiin oikeuksiin, Viimeksi mainittu on lattiataso, jota jokaisen eurooppalaisen maan niin lännessä kuin idässäkin tulee kunnioittaa kaikissa olosuhteissa ja jota ei saa missään olosuhteissa alittaa. Näitä standardeja olen opettanut Moskovassa, Pietarissa ja muissa Venäjän alueellisissa pääkaupungeissa viimeiset 10 vuotta. – Koko tuon ajan Venäjä on nostanut standardejaan ja monelta osin ylittänyt vähimmäistason, joskin paljon on vielä tekemättä. Viro saavutti nämä standardit kymmenen vuotta sitten.
Se, mitä puolestaan on tapahtunut lännessä, on monessa suhteessa uutta. IMF, Euroopan keskuspantti, EU:N komissio ja taloudellisesti vahvat maat, Saksa, Hollanti ja Suomi ovat vaatineet velkaantuneita reunamaita leikkaamaan etuuksia ja julkisia palveluja, jonka seurauksena maat ovat olleet jopa pakotettuja alittamaan asetetut ihmisoikeusstandardit. Tämä kaikki euron vakauden tähden ja Keski-Euroopan maiden pankkien pelastamiseksi suurilta menetyksiltä! – Suomen ei pitäisi olla mukana edistämässä etelän ihmisten ahdinkoa!
Oman aikamme suurina sosiaalisina kysymyksinä pidetään työn ja työmarkkinoiden muuttumista globaalin talouden olosuhteissa, suurten ikäluokkien ikääntymistä ja maahanmuuton mukanaan tuomia ongelmia.
Itse haluaisin jatkaa tätä listaa myös niillä kysymyksillä, joissa ei ole edetty tai joissa hyvinvoinnin edellytyksiä on rapautettu. Ne koskevat ensisijaisesti 1) terveyspalvelujen rakennetta ja rahoitusta sekä 2) nuorten julkisia palveluja. Tämän lisäksi on syytä keskustella 3) työurien pidentämisestä ja yleisestä eläkeiästä, 4) vähimmäistoimeentulon turvaamiseta ja 5) mahdollista siirtymisetä perustuloon perustuvaan tulojen uudelleenjakoon.
– – – – – –
1) Terveyspalvelujen sääntelyn pääasiallisena kohteena tulisi olla, kuten tähänkin asti, ensisijaisesti terveydenhuollon talous, tehtävienjako, potilaan menettelylliset oikeudet ja toiminnan valvonta. Lisäksi, mikäli terveyspalvelujen yksityistyminen ja ketjuuntuminen laajamittaiseksi bisnekseksi jatkuu, tarvitaan myös lait potilaan sopimus- ja kuluttajasuojasta. Epäadekvaateista tai ylimääräisistä hoidoista ei tule maksaa ja hoitovirheet tulee aiheuttajan eli hoitoketjun itsensä korvata, ei yhteiskunnan.
Aikamme terveydenhuollon keskeinen kysymys on kansalaisten eriarvoisuus palvelujen saajana. Ensimmäisenä olisi oikaistava valtionosuusjärjestelmä, jossa aktiiviväestölle tarkoitetut työterveyspalvelut saavat 50 %:n valtionosuuden ja muille tarkoitetut julkiset palvelut vain 31 %:n tuen.
Sote-uudistuksessa vastuukunnat tulevat toimimaan eräänlaisina välipankkeina, joista maksetaan omia palveluja ja yksityisiä ostopalveluja. Eriarvoa uudistus ei vähennä eikä paranna palvelujen saatavuutta. Huomattakoon, että maan suurimmat kunnat eivät ole tähänkään mennessä onnistuneet mallikkaasti perusterveydenhuoltonsa rakentamisessa. – Jussi Huttusen ja Martti Kekomäen arvio siitä, että uudistus vie epätasa-arvoisuuden lisääntymiseen, on syytä ottaa vakavasti.
2) Nuorten palvelujen osalta peruslähtökohtana tulisi olla paluu koulu- ja lähiyhteisökeskisiin toimiin. Kalliit yksityiset harrastuspiirit ja seurat karsivat monin tavoin valtaosan nuorista yhteisöllisen toiminnan ulkopuolelle. Virheistä on syytä oppia ja varat on suunnattava takaisin koulun ja asuinalueiden yhteisöllisiin toimiin eli sinne, mistä ne on leikattu. Koulun harrastuskerhot ja koulujoukkueet on syytä saada takaisin ja tehdä oppilashuolto toimivaksi!
3) Kolmanneksi: Työurien pidentämisen yksi suurimmista esteistä on lyhytjänteinen johtamisen kulttuuri, jossa managerit tekevät lyhyen tähtäimen tuloksia ja täyttävät omia taskujaan. Arvoa on vain valmiilla osaajilla ja pitkäjänteinen panostus henkilöstön kehittämiseen jää tekemättä.
Jos työuria halutaan pidentää tehokkaasti etenkin niiden loppupäästä, se edellyttää valmentajan otetta, uudenlaista motivoivaa ”coachaamista”. Narsismilla ja epäoikeudenmukaisuudella ei tulisi olla sijaa työyhteisöjen johtamisessa.
Eläkeiän hallittu nostaminen edellyttää, että lakisääteiset eläkeiät huomioivat iän lisäksi myös työn raskauden. On töitä, jotka kuluttavat enemmän kuin toiset. Kaivosmies, metsämies, rakennusmies ja sukeltaja eivät jaksa nykyisenkään eläkeikään, eivät myöskään monet yötyötä tai epäsäännöllisiä työaikoja tai paineen alla tekevät työntekijät. – Olisikohan syytä ottaa pari askelta takaisinpäin ja miettiä, miten eläkekarttumissa ja eläkkeelle siirtymisessä voitaisiin huomioida nykyistä paremmin iän lisäksi myös työn fyysinen tai psyykkinen kuormittavuus. Samalla myös eläkkeen korotettu karttuma ja superkarttuma voitaisiin määrittää iän lisäksi myös työn raskauden perusteella.
4) Neljäs tärkeä tie kansalaisten sosiaalisen turvallisuuden ja yhteiskunnallisen stabiliteetin lisäämiseksi koskee köyhyyden torjuntaa.
Tältä osin nykyistä hallitusta on todeta, että vähimmäisetuuksien korottaminen 120 eurolla kuussa oli jotain, minkä veroista ei ole tapahtunut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana sen enempää Suomessa kuin muuallakaan. Samanlainen korotus olisi kuitenkin pian toistettava, mikäli maa haluaa torjua köyhyyttä myös jatkossa ja kunnioittaa kansainvälisiä sitoumuksiaan. – Kun tilanne on tämä, olisi hyvä käynnistää myös kaksi vuosikymmentä syrjässä ollut keskustelu perustulosta. Aika saattaisi olla kypsä ainakin osittaiseen siirtymiseen sen suuntaan.
5) Ei ole kenenkään edun mukaista, ettei palkalla enää tulla toimeen. Viimeksi mainittu tilanne on tosiasia useissa Euroopan maissa ja joillain palvelualoilla meillä Suomessakin. Perustulo voisi toimia toimeentulon perusturvana niin työmarkkinoilla kuin niiden ulkopuolellakin oleville. Sen maksaminen voitaisiin käynnistää maksamalla perustuloa: 1) palkkatakuuna niille, jotka joutuvat tyytymään alle minimiansioiden. Se olisi standardoitu palkkatakuu pätkätöitä tai lyhennettyä työaikaa tekeville tai ruuhkahuippujen purkajille tai muutoin työn puutteesta kärsiville. Seuraavaksi perustulo voitaisiin ulottaa ensisijaisetuuksien saajille ja siten 2) peruspäivärahana tai tulotakuuna kaikille sosiaalitulon varassa eläville. Lopulta se voisi kohdentua 3) perustoimeentulona kaikille oppivelvollisuutensa päättäneille.
